Kappas! En huomannutkaan sinua. Olet eksynyt hyvin erityiseen paikkaan jota myös minun kodikseni kutsutaan. Ole hyvä, istu alas ja jaaritellaan hetki maailman tenhoja. Olet varmasti kuullut monenmoista tarinaa, et muuten olisi täällä saatika istuisi siinä, odottamassa taas yhtä. Tiedän teikäläisten tiedonjanon, olen yksi niistä jotka janoavat aina tietoa kaikesta maan ja taivaan väliltä, siispä en vähättele sinunkaan janoasi. Ehkäpä aloittaisin klassisesti kertomalla itsestäni. Tiedäthän, "me, myself and I"? Niinpä. Siispä pidä sohvasta kiinni, älä niele liikaa pölyä olen nimittäin hyvin laiska siivoamaan. Aloittakaamme:

Elämäni ensimmäiset parkaisut kuultiin vuonna 91, 90 - luvun veijareita olen siis. Lapsuuteni oli oikeastaan hyvin tavallista sorttia. Lukuunottamatta tietenkään kummankin vanhempani vakavaa masennusta, rauhoittavien väärinkäyttöä sekä alkoholin runsasta nauttimista. Muuten oli ihan normaali lapsuus. Mikä nyt lasketaan sitten "normaaliksi" ja mikä on "epänormaalia", tiedä häntä. Tarinani oli hyvin tavallinen, mutta silti opettavainen. Vanhempien henkisen poissaolon seurauksena olin minäkin sen verran erilainen, että vietin suurimman osan ajastani oman pääni sisällä. Ruoka oli puolijumalani, siksi lihoin, siksi minua kiusattiin lähestulkoon koko peruskoulun ajan ammattikoulun viimeisiin hetkiin asti. Sitä tottui kiusaamiseen jonkin verran, voisi sanoa.

Yhdeksännen luokan aikana sairastuin masennukseen, liityin siis perheeseen vihdoin ja viimein. Samaan aikaan myös kirjoittamisen jalo taito alkoi kukkia minulla hyvin synkkien mietteiden saattelemana. Pohdin paljon kuolemaa ja paljon sellaista mitä siinä iässä paljon mietitäänkin. Totta kai elämääni kuului pieni määrä naispuolisia ihmisiä. Ensimmäinen leikki tunteilla, toinen oli täysi sekopaa joka käytti huumeita, petti toisen naisen kanssa, pyöritti pikkurillinsä ympärillä ja manipuloi minkä pystyi. Pääsin tästä onneksi kuitenkin irti, kunnes löysin kolmannen naisen. Tämä kolmas ihminen muutti elämäni täysin. Sain vihdoin omille ajatuksilleni ja tunteilleni vastakaikua, ja minut hyväksyttiin sellaisena kun olen. Siitä alkoi joitakin vuosia kestänyt elämäni onnellisin aika. Olin tuntenut hänet jo useamman vuoden ennen seurustelun alkua, tunsin hänet foorumiroolipelien maasta. Selitän ehkä foorumiroolipelien syvempää ideologiaa myöhemmin, mutta sanottakoon että siellä tapasi paljon ihmisiä. Seurustelumme oli hyvin syvää, rakastavaista, kiihkeää. Menimme kihloihinkin hyvin pikaisesti, vaikka pitihän sen arvata mitä tuleman tiesi.

Kuten kaikissa tarinoissa, tämäkään pilvilinna ei kestänyt lopputtomiin. Se tuli jylhät muurit jylisten alas ja sylki päälle kiehuvaa tervaa sekä nuolisadetta. Ero tuli puheiden mukaan sen takia, ettei toinen halunnut vielä sitoutua, että elämä oli kesken. Noh, kohtahan hän kuitenkin seurustelu uudestaan. En muista kuinka monta kuukautta se kesti, mutta minä en sitä ymmärrä, enkä tiedä tulenko koskaan ymmärtämäänkään, koska minun tietoisuuteni ajasta ja sen kulusta voi olla hiukan erikoinen. Tulen varmasti palaamaan tähänkin aiheeseen jossain kohdin kirjoitteluani. Eron tultua minä poika menin töihin, ja tein niitä töitä sitten niin maan pirusti. En ajatellut eroa saati käsitellyt sitä millään tavalla, vaikka pitihän se arvata mitä tuleman tiesi. Burnoutti koputti ovelle hyvin pian, ja olin nuoria työkseen kusettavan pomon riepoteltavana työtuntien karistessa silmissäni. Minut puolipakotettiin ottamaan lopputili, jonka jälkeen vaivuin jonkinasteiseen vihannestilaan. En reippaaseen vuoteen tehnyt yhtikäs mitään, olin vain neljän seinän sisällä, kävelin ympäriinsä kuin haamu vailla tunteita tai ajatuksia. 

Mutta äläpäs vielä lähde sohvan perukoilta pois, lisää tuleman pitää. Tämän jälkeen muutaman onnekkaan käänteentekevän ja lähes taikurimaisen tempun myötä löysin yllättäen itselleni ammatin jossa viihdyn. Minä nostin päätäni ja totesin, että minusta tulee Nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaaja. Työharjoittelun kautta menin maksullisille vastaaville kursseille, koska kouluun en silloin päässyt. Kuitenkin yhtäkkiä kesken kurssin avautui mahdollisuus päästä ammattikoulutukseen, ja sinnehän minä menin. Kaikki sujui ihan hyvin, olin saanut painoakin todella paljon alas ja tuntui hyvältä. Mutta sitten, sitten kun kaikki oli hyvin niin kaikkihan kääntyi päin kuusimetsää. 

2014 jouluna alkoi sitten palleja särkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa muuta kuin hetkellisesti. Siinä vähän aikaa kieriskeltyäni alkoikin sitten sarja lääkäreillä juoksemista ja mahdollisen syövän etsimistä. Tätä rumbaa kesti useamman kuukauden, tuona aikana kerkesin heittää kaivoon kaiken mitä olin saavuttanut ruokavalioni suhteen ja aloin lihoa dramaattisesti. Kaikki hyvin loppu hyvin, syöpää ei löytynyt. Vielä tähänkään päiväänkään mennessä en ole saanut kivuille selitystä. Kärsin kivuista yhä vieläkin, en pysty käyttämään farkkuja, en tiukkaja alushousuja, en yhtikäs mitään ilman saatanallista kipua. Mitä tulee liikkumiseen, pahimpina päivinä ei pysty kunnolla kävelemään. Lääkärit kohauttelevat olkiaan yhteen tahtiin eikä kukaan löydä syytä. Sitten kun menet lääkärille niin tämä tuikkaa sormen perseeseen eikä siitä huolimattakaan löydä mitään mikä minua lohduttaisi. Noh, hanuri arkana päivään uuteen ankeaan sitten. Valmistuin 2015 kesällä, jonka jälkeen olen istunut tässä samaisessa paikkaa aina tähän asti, vuoteen 2016 asti, ja kesähän se siellä. Taas on siis vuosi työttömyyttä takana. Tosin erona on nyt se että OIKEASTI yritän etsiä töitä, ei niitä vain niin vain löydy. 

Joten tässä ollaan, tässä pysytään, oliko hauska stoori? Tulehan takaisin joku päivä niin rupatellaan uusiksi. Voit ottaa niitä pahoja karkkeja mennessäsi, ne on vieraille tarkoitettu. Seuraavan kerran kun astumme puheväylille voisimme keskittyä asioihin yleisesti, ehkä jopa niinsanotusti "päiväkirjamaisesti" tai sitten eräänlaisena synninpäästön korvikkeena. Sen verran vielä kuitenkin itsestäni, että masennus ei enää paina päälle niin pahasti kuin mitä se painoi aikoinaan. Puhun varmasti joku päivä masennuksestakin enemmän, mutta nyt tällä hetkellä keskityn siihen mitä tuleman pitää, ja elän hetkessä. Carpet time, mattoaika, vai oliko se Carpe Diem? Mietelause jonka kaikki neropatit pistävät joka paikkaan. Käytännöllistä vai mitä? Nähdään ensi jaksossa.