Työt loppuivat tosiaan vuoden vaihteessa, ja nyt on oltu taas semmoiset 9 kuukautta työttömänä. Tosin liiton rahoilla joten ei tee edes tiukkaa. Työpaikasta lähti pari muutakin, ja työntekijäpula vaivasi, mutta silti kaupunki ei halunnut palkata minua enää. Olivat saaneet sopivasti käytettyä nyt sen pitkäaikaistyöttömän ihmisen palkkatuen, joten nyt ei enää kelpaakaan. Noh, ehkä sitten joskus taas. Tällä hetkellä arki kuluu lähinnä taistellessa oudon keuhkotaudin kanssa, joka on vaivannut kolmisen kuukautta. Koronaa se tuskin on, koska testeissä kävin, mutta saattaa ollakin, ja nämä ovat jälkioireita. Olo on ahdistunut monta kertaa päivässä. Soitin lääkärillekin asiasta, ja se sanoi että kyse voi olla somaattisista oireista, saa nähdä. Jos tämä ei tästä ala helpottamaan, niin pakko lähteä uudestaan lääkärille ja vaatia jotain tutkimuksia. Taas vaihteeksi. Jännä että minulla on aina päällä jokin asia, jota pitää tutkia ja huitoa. Muistatteko sen häntäluuhomman? Se ei ollutkaan mikään. Se merkittiin kroonistuneeksi häntäluun kivuksi, ja lääkkeeksi sain venytyksiä. Jippii.

Häntäluu ei enää vaivaa, mutta nyt tämä hengityshomma vaivaa, aina jokin vaivaa, ja voisipa joskus olla jokin asia vaivaamatta. Ehkä pitää vain päättää ettei vaivaa, mutta kun unohtaa hengittää jatkuvasti niin se ärsyttää. Lisäksi ahdistus ei ole kiva, tämä on noidankehä, jossa tanssii noitia, minä sekä pari muuta. 

Vuosi lähenee loppuaan, saa nähdä. Laihdutuksen kanssa olen aika jämähtänyt, välillä saa kiinni, välillä ote kirpoaa, varsinkin kun olo huononee, niin silloin ei jaksa keskittyä ruokailuunkaan. Kävin lukemassa taas vaihteeksi vanhoja blogejani, olin niin intoa ja tarmoa täynnä joskus. Toivottavasti pääsen siihen mielentilaan taas joku päivä. Kohta on jo 30 vuotta mittarissa, hävyttömän monta vuotta tästä kokonaisuudesta olen viettänyt märehtiässä asioita, joille ei nyt vain voi mitään. Pitäisi uskaltaa elää, eikä vain istua paikoillaan ja odottaa kuolemaa, joka vääjäämättömästi meitä jokaista odottaa. Tarvitsen opettajan elämälle. 

Kipujen osalta tilanne on pysynyt suht. maltillisena, mutta silti aika muuttumattomana. Nyt pääsen vähän tarkempiin tutkimuksiin tuon häntäluun kanssa, joka on ollut kroonisesti kipeä 1,5 vuotta. Aikovat tähystää lyhyttähystimellä, ja etsiä kanavaa persiistä, että olisiko aiheuttaja mätäpaise joka on pesittynyt johonkin päin. Itse epäilen samaa, mutta saa nyt nähdä. Jos tähystyksessä ei nähdä mitään, niin sitten päästään magneettikuvaan, jossa viimeistään löydetään syypäät. Olen aikalailla tyytyväinen tähän, että asialle vihdoin aletaan tekemään jotain. Olen myös iloinen siitä, että kyseessä on paksusuolen loppuosan tähystys, eikä kokonaisvaltainen suolisukellus, koska se ei ollut kyllä mitenkään mieltä ylentävä kokemus. Kuitenkin perinteinen tyhjennys pitää suorittaa, joten huomisesta alkaen pitää keventää ruokavaliota ja välttää kaikkea mikä tarttuu suoleen, ja sitten loppuviikosta pistää vatsan sisältö uusiksi.

Se on aina ihan kivan kevyt tunne, kun olet tyhjentänyt itsesi. Pitää ottaa huvikseen paino sitten. Painosta puheen ollen, sain taas pari vk. sitten kiinni painonpudotuksesta. Löysin erittäin kätevän puhelin aplikaation, jolla pystyn merkkaamaan ja seuraamaan kaloreita. Ajattelin, että jos se puhelin kulkee muutenkin aina mukana, niin tämähän on erittäin hyvä asia. Nyt ei tarvitse paperille duunata kaloreita aina, vaan pystyt pistämään ne sinne, ja lisäksi koko ohjelma sisältää valtavan tietopankin, jossa on kaikki valmisruoista pikaruokaloiden aterioihin asti. Tämä auttaa todella paljon, sillä ei tarvitse kuin naputella ruoka-aineen nimi, niin se löytää sinulle useita eri vaihtoehtoja, joista valitset sitten sopivan. 

Että näillä sitten mennään. Katsellaampa taas sitten lähempänä joulua, miten meneepi. Vuoden loppuun asti tosiaan työt jatkuu, sitten siirrytään takaisin työttömien riveihin, vai siirrytäänkö? Ehkä planeetat osuvat oikeaan, ja saan jatkaa? En usko, mutta toivotaan parasta. 

Ostin itselleni uuden sängyn, ihan moottoroidun sellaisen, ja olen siitä ostoksesta erittäin hyvilläni. Nyt saan säädellä kulmaa sängyssä, missä nukun, ja helpottaa selkäkipujani, jotka ovat viimeaikoina taas vaivanneet. Olen saanut itseni raahattua taas salille, ja tunnen pikkuhiljaa kuinka yöt muuttuvat helpommiksi, ja varsinkin aamut. Paino pysyy aikalailla samassa, pyrin vähentämään syömistäni ja taas saamaan liikuntaa alle, josko tämä tästä. Josko nyt ei lihottaisi kymmeniä kiloja ja sitten aloitettaisi monen vuoden kuuria jotta saisi itsensä inhimmilliseen kuntoon, ehkä nyt päästään sillä 10 kilolla, ja sitten laihdutaan alaspäin taas. Olen ajatellutkin, että olisi mukavaa jojolaihduttaa toisella tavalla kuin normaalisti, eli jojolaihdutushan on sitä, kun ihminen ensin laihduttaa, mutta sitten lihoo takaisin, mutta paino on JOKA KERTA hiukan suurempi kun se tulee takaisin. Eli nyt olisikin toisin päin, eli paino menisi aina vähän alemmaksi, ennen kuin repsahdus tulee. Noh, ideaali tilannehan olisi se, että saisi laihdutettua pysyvästi elämäntapamuutoksilla, mutta mitäpä timantteja sitä paskapellolle voi odottaa tipahtelevan. 

Joskin positiivinen ajattelutapa valtaa mieleni välillä, on silti aina semmoinen pieni "meh"-olotila päällä. Luntakin tulee niin maan pirusti näin maaliskuun kunniaksi, ettei toista. 

Kivut eivät ole lakanneet täysin, ne ovat rauhoittuneet, mutta eivät lakanneet. Niskat ovat vielä lähes päivittäin kipeät, mutta olen oppinut olemaan niiden kanssa, päiviä ilman kipuja on, mutta ne ovat harvakseltaan. Häntäluu edelleen kipeä, istun edelleen donitsilla. Ensi vuoden puolella uudestaan lääkäriin kysymään, että joko nyt saa enemmän hoitoa ja tutkimusta, kun on ollut vuoden putkeen häntäluun alue kuin lasinsiruilla istuessa. 

Paino on noussut... Se on vain noussut. En ole osannut käsitellä tunteitani muuta kuin syömällä holtittomasti. En ole oppinut elämään lähes päivittäisen kivun kanssa muuta kuin syömällä ahdistukseeni. Josko tästä tämän saisi korjattua, ehkä... tai sitten nähdään taas miltei 140 kiloisena, siihen on tosin vielä yli 30 kiloa matkaa, mutta kyllä se sieltä tulee, kun ei välitä mistään.

Sitten positiivisia uutisia, olen saanut töitä tuettuna toimintana. Ensi vuoden puolella pitäisi alkaa, olisi miltei vuosi duunia. Se on kivaa. Tunteja ei ole mitenkään älyttömiä määriä, mutta onpahan jotain tekemistä ja saa ajatuksia pois paskemmasta. Muuten yleinen olo on suhteellisen vaihteleva, välillä jaksaa uskoa tulevaan, välillä taas toivoo salamaa taivaalta. Kyllä tässä mennään. Vuosi alkaa olla kohta loppu, ehkä vuosi 2019 tulee olemaan positiivisempi? Ken tietää, minä en. Toivottavasti en taas havahdu puolen vuoden päästä siihen, että muistan tämän paikan olevan olemassa. 

Pelintekokurssi loppui kesäkuun alussa. Sain toteutettua pitkäaikaisen haaveeni, eli oman pelini tekemisen. Olen erittäinkin tyytyväinen tähän lopputulokseen. Nyt saan olla toistaiseksi "kesälomalla". Ihan hyvää vaihtelua oikeastaan. Tosin kunpa nämä kivut loppuisivat, niin voisi nauttiakin lomasta. Olen aika väsynyt jo. Tälläkin hetkellä niskat tuntuvat tosi rasittuneilta, ei tahdo pystyä olemaan paikallaan, pitää taivutella ja käännellä päätä jatkuvasti pakonomaisesti. Noh... Taidan tästä lähteä hieromaan niskoja, sitten keksin jotain millä saan päivän kulumaan jotta pääsen taas nukkumaan. Välillä yötkin menee valvoessa, mutta toistaiseksi olen saanut yöt nukuttua, mistä olen iloinen. Päivät tuntuvat vielä pidemmiltä jos olet nukkunut koiranunta. 

Katsotaan paremmalla aikaa, vanhan viisauden mukaan kärsin tästä paskasta 2-6 kuukautta, jonka jälkeen kipu vaeltaa jonnekin muualle. 

Joo, huhtikuuta pukkaa ja olen taas ollut kirjoittamatta tänne muutamaan kuukauteen. Ei ole ollut oikein inspiraatiota, koska elämässä ei ole oikein tapahtunut mitään erikoisia muutoksia. Tilanne on aikalailla sama; Taistelen edelleen kipujen kanssa, välillä viettäen parempia päiviä ja välillä huonompia päiviä. Tämä päivä on ollut aika huono. Vatsa ollut jostain syystä pari päivää kovana ja nyt hanuri tuntuu vähintäänkin epämiellyttävältä. Mutta kyllä se tästä. Leuat tahtoivat alkaa myös prakaamaan vastaan, huomasin tuossa että stressin ja ahdistuksen alla puren hampaitani yhteen tiukasti öisin, ja siitä johtuen vietin pari unetonta yötä uskomattomien leukakipujen kanssa. Nyt ne alkavat olla jotenkuten hallinnassa, mutta kuten arvata saattaa, tästäkin kehkeyty sitten pidempi vaiva kuin vain pari päivää kestävä jomotus. 

Hankin itselleni hammastuet ja ajattelin että näillä mennään nyt vähän aikaa. Voi että. Yksi iso asia on se, että muutan tässä piakkoin. Vanhempani lähtevät livohkaan omasta kämpästään ja muuttavat yksikerroksiseen asuntoon, ihan niinkuin noin varalle, koska tulevaisuudessa ei välttämättä jalka enää nouse niin hyvin että pääsee helposti ravaamaan rappusia. Minä muutan sinne sitten velipoikien kanssa ja me maksamme asuntoa pois. Sinällään hyvä asia että meille on sitten hamaassa tulevaisuudessas kaksi omakotitaloa tulossa, että eipä tarvitse sentään välttämättä omaa alkaa lainalla ostamaan. Erittäin hyvä, ettenkö sanoisi. 

Painon kanssa olen nyt alle sadan kilon keijukainen. Nyt on vähän nesteet koholla koska kävin kaverin luona pääkaupunkiseudulla tuossa yksi viikonloppu, mutta silti nyt voidaan sanoa että alle sata niin että jysähtää. Tästä on suunta vain alaspäin, odottaen innolla sitä päivää kun vaaka näyttää alle 90, ensimmäistä kertaa sitten yläasteen. 

Muuta en osaa oikein sanoa että mitä on tapa- Ai niin! Lähden maanantaina pelintekokurssille. Olen aika innoissani asiasta, sillä saan ilmaisohjelmaan ensiarvoisen tärkeää opetusta ja pääsen tekemään sitä mistä olen haaveillut. Tämä ehkä poikii itsellekin uuden vapaa-ajan harrastuksen jota duunailla paremman puutteessa. Vaikka välillä olenki kipeä kuin siunattu, niin kyllä näin elämänmuutosten ja tulevien asioiden kantilta asiat menevät parempaan suuntaan. Ehkä tulevaisuudessa on vähemmän kipuja ja sittenhän olen vain räpiköinyt pahemmankin sopan kanssa eteenpäin, joten helpompaa vain luvassa. Se auttaa jaksamaan, ja musiikki myös, musiikki on tärkeää. 

Toivottavasti teille tulee hyvä kesä, itse odotan että kesästä tulee kohtalainen. Aion liikkua, lenkkeillä ja hölkätäkin meinasin alkaa, koska nyt polvet alkavat kestämään oman painon. Että ei muuta kuin kohti kesää mennään, ja näkyillään taas sitten kun tulee puhti jotain kirjoittaa! Toivottavasti nyt pikemmin kuin näin kolmen kuukauden välein. 

Ps. Mikähän tämän paikan algoritmi oikein on? Vaikken ole tänne kirjoittanut kuukausiin niin nyt näkyi että oli pari päivää käynyt useampi kymmenen ihmistä lukemassa blogiani. Nastaa jos jotakuta kiinnostaa pieni elämäni. 

Noh, nyt on kuitenkin olo kepeämpi koska enää ei mielen perukoilla kummittele ajatus kuolemansairaudesta tai mistään muustakaan sen sellaisesta. Paino alkaa kohta olemaan kaksinumeroinen, mikä sekin on plussaa. Hankin itseleni aktiivisuusrannekkeen ja aloin pitämään ruokapäiväkirjaa, koska paino on lakannut tulemasta alas kilon viikkovauhtia. Lisäksi ahdistuksen helpottaessa olen alkanut muistamaan kuinka kivaa syöminen oli, joten sitä pitää vähän toppuutella tässä näin aluksi, jottei mennä taas ojasta allikkoon.

Toivon olevani ennen 27 syntymäpäivääni alle 100 kilon keijukainen. Tai en toivo, vaan tavoittelen ja pyrin sinne. Nyt kun minulla on hitusen enemmän energiaa ja voimia, tunnen pystyväni taas keskittymään itseeni. Tietenkin jostain takaraivosta kuiskii ajatus siitä kuinka yhteiskunta haluaisi että suoristaisin jo selkäni, menisin töihin ja alkaisin tuottamaan veroja. Olen pettymys yhteiskunnalle, tiedän, mutta tämä on minun elämäni, ja nyt minä olen tärkeämpi. Jos en nyt pistä itseäni etusijalle, kuka pistää? Kuolinvuoteellani tulen muistamaan sitten ne päätökset jota nyt tein, ja juuri nyt tämä tuntuu oikealta päätökseltä.

Peace out, Farout kuittaa, kiittää ja pyytää anteeksi. Nähdään taas kun tulee jotain mielen päälle mitä kertoa.

Hei, olen Joni ja olen oman elämäni supersankari. Batman toisin sanottuna. Päivisin olen kuin kuka tahansa työtön nuori. Puhun ihmisille, hymyilen, nauran, kerron vitsejä ja niinedelleen. Heti omaan lepakkoluolaan päästyäni vaihdan kuitenkin välittömästi vaatteet ja minusta tulee supersankaripersoonani. Vaatteiden vaihtamisella tarkoitan housujen pois heittämistä ja supersankaripersoonani on totaalinen vitun luuseri. Kapteeni Luuseri.

En edes tiedä mistä aloittaisin kertomaan missä kaikessa on tullut mentyä metsään. Ensinnäkään en pidä sosiaalisista tilanteista sitten pätkän vertaa. En karta niitä ja pystyn kyllä olemaan paikalla, mutta en viihdy siellä. Se on vähän kuin sunnuntaikirkko joillekin ihmisille. Se on pakollinen paha. Esitän sosiaalista ja olen helvetin hyvä puhumaan, enkä edes liioittele. Pystyn selittämään ummet ja lammet tuosta vain. Lisäksi omaan todella hyvän nippelitiedon pankin jota kartutan jatkuvasti.

Vaikka ulospäin olenkin hyväpuheinen, hauska tyyppi jota on joku fiksuksikin joskus sanottu, minua ei voisi kiinnostaa se tuon taivaallista. Haluan vain kotiin mahdollisimman äkkiä. Kodilla en meinaa tosin omaa itsemurhayksiötäni vaan vanhempieni taloa, jonka suojissa tunnen oloni edes osittain turvalliseksi. En pysty olemaan omassa kämpässäni kahta päivää putkeen yksin ilman että seinät tulevat rytisten päälle. En kaipaa edes puheseuraa, kaipaan vain taustahälinää mitä ihmiset sekä kotieläimet ympärille tuovat. Joskus tuntuu että elämäni on kuin paha tinnitus korvassa joka on pakko vaientaa sillä että radio on jatkuvasti päällä. Jos jäät yksin sen kanssa, tulet äkkiä hulluksi.

On minulla unelmia mutta olen liian peloissani tavoitellakseni niitä. Haluaisin istua kämpilläni syyssateen tai lumisateen raivotessa ulkona ja poltella pilveä ja olla kerrankin ei-ahdistunut, mutta olen liian nössö hankkiakseni ollenkaan kontakteja jotta pystyisin tämän toteuttamaan. En uskalla edes hankkia sitä saamarin kryptovaluuttaa ja tilata mitään suoraan postiluukkuuni. Toisaalta ajattelen että ehkei asia ole minulle sitten niin tärkeä, koska jos olisi niin enkö hankkisi sitten pilveä keinolla millä hyvänsä? En tiedä. Sen sijaan istun kotona ja katselen aiheesta videoita sekä dokumentteja haaveillen että ehkä joku päivä Suomessa saisin käydä hakemassa jostain puodista muutaman valmiiksi käärityn jointin. Tai että saisin lääkekannabista ahdistukseeni. Enkä nyt tarkoita että kämpillä pilven polttaminen olisi haaveeni. Se ei ole haaveeni. Haaveeni on elää elämää ilman kipua ja ahdistusta, olla normaali. Haluan käydä normaaleissa töissä, tienata vähän ja elää yksinkertaista elämää josta nautin.

Rakastan videopelejä ja haluan pelata niitä, rakastan musiikkia, kirjoittamista… En uskalla vain tehdä enää mitään niistä. Paitsi pelata videopelejä, sitä uskallan tehdä, paljon. Varsinkin siksi koska se radio hiljentää kyllä tinnituksen erinomaisesti.

Ahdistuksesta puheenollen, kerroinko jo että se on osa elämääni joka päivä? Elän tunti kerrallaan enkä ole varma riittääkö sekään. Luulen että omistan jonkin pienen hyperkondrian, tai jos se sen nimi nyt oli. Tämä tila oli sellainen jossa jokainen muutos terveydentilassa aiheuttaa lähes paniikinomaisen tilan. En edes tiedä miksi välitän hengestäni niin paljoa että jaksan vaivautua ahdistumaan joka-ikisestä asiasta. Se on syöpä kunnes toisin todetaan, ja rintakehässä olevat oudot tunteet ovat aina sydänkohtaus. Sairastan tällä hetkellä kolmea eri syöpää yhtä aikaa, olen saanut viimeisen puolen vuoden aikana ainakin kymmenen sydänkohtausta sekä muutaman aivohalvauksen. Tai ainakin olen näinä hetkinä ollut siitä ihan saatanan varma.

Kerroinko jo muuten siitä että aina kun puhelin soi, se aiheuttaa sydämen rytmiähiriöitä? Siitä on jo seitsemän vuotta kun työpaikkani kiinteistöhuollon hommissa päättyi. Päivystimme isoja tuulimyllyjä pitkin petäjää, jotka välillä lakkasivat toimimasta. Homma oli simppeli, mene sinne, soita tyypille joka ohjaa etänä näitä myllyjä, paina nappia, poistu. Mutta siinä oli kymmenen muutakin asiaa mukana, kuten autolla ajaminen jonnekin hevon kuuseen, pilkkopimeään metsään keskelle ei-mitään. Puhelu tuli joskus keskellä yötä ja silloin oli vain vedettävä vaatteet niskaan ja lähdettävä. Ei auttanut että kärsin pimeänpelosta, masennuksesta sekä siitä että juuri vähän aikaa sitten pitkäaikainen parisuhde kihlatun kanssa oli päättynyt, ja jonka olin päättänyt jättää käsittelemättä ja tehdä sen sijaan niin paljon töitä kuin pystyn.

Loppuunpalamisen jälkeen minulle on jäänyt takaraivoon suunnaton kammo puhelinta kohtaan. Tuntuu että alkaisin mieluummin tehtailemaan itsemurhaa raastinraudalla kuin soittaisin jollekulle tuntemattomalle. Puhelin kun soi niin hetken aikaa katson pelonsekaisin tuntein että tunnistanko soittajan vai en. Oikeastaan silläkään ei ole mitään väliä, jos soittaja on joku muu kuin perheenjäsen niin en haluaisi vastata. Vastaan kuitenkin, en nauti siitä, mutta vastaan.

Sain siivottua keittiöni ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Olen hitusen ylpeä asiasta. Tosin tiedän että kohta se on taas samanlainen joten miksi vaivaudun?

Siinäpä elämäni aika lailla on tällä hetkellä. Voisin olla täysi raunio, istua kotona ja käyttää päihteitä ja olla vielä vähän enemmän stereotyyppinen työtön luuseri, mutta olen liian luuseri ollakseni edes sitä. Sen sijaan olen jotain välivaiheesta joka on lamaantunut kokonaan silkasta elämänpelosta. Ajatus huolien hukuttamisesta alkoholiin olisi ihana ajatus, mutta olen liian peloissani juodakseni edes kahtena päivänä putkeen. En juo edes kahtena peräkkäisenä viikonloppuna. Ehkä en juo siksi että alkoholi aiheuttaa minussa niin valtavan ahdistuksen seuraavana päivänä, että en pysty mihinkään.

Toisaalta mitä minä suojelen? Ketä varten minä tätä säästän? Voisin vain painua turpeeseen mutta jostain syystä räpiköin vielä pinnalla kuin odottaen että asiat muuttuvat johonkin suuntaan, että yhtäkkiä heräisin aamulla mallikansalaisena, saisin työpaikan, hankkisin vaimon, kolme lasta, kultaisen noutajan sekä omakotitalon. Tällä hetkellä tosin olen onnellinen jos saisin hankittua edes uuden kahvinkeittimen sillä vanhan keittämä alkaa maistumaan jo paskalle. Taitaa johtua siitä etten ole puhdistanut sitä noin ikään kuin ikinä.

Tämän kirjoittamisen aikana olen haluanut poistaa tämän tekstin kolmesti, mutta en poista sitä sittenkään vaan jätän sen näin. Jos luet tätä niin nyt tunnet salaisen identiteettini, Kapteeni Luuseri pelastaa jälleen päivän.  

Olen nyt ollut siellä kuntouttavassa työtoiminnassakin yli 3 kuukautta. Tarkoitus olisi jatkaa siellä ainakin ensi vuoden alkuun asti, koska eipä siinä mitään häviäkään. Se on ollut kuitenkin suhteellisen kohtuullista hommaa, ei ole kiire, ei patisteta ja saan tehdä sitä mitä osaan. Siellä päivä menee jos on mennäkseen. Samalla tietenkin kamppailen ahdistuksen sekä kipujen kanssa, laukon lääkäriltä fysioterapeutille ja sieltä mielenterveysosastolle juttelemaan. On tämäkin yhtä juhlaa. 

Yksi hyvä puoli tässä ahdistuksessa on kuitenkin ollut, nimittäin paino alitti 110 kilon rajan viime perjantaina. Jostain syystä tosin olen senkin saanut käännettyä ahdistuksen puolelle, mutta sen sentään ymmärrän että en syö paljoa joten paino tippuu kyllä. Se minkä takia en syö on se, että jos syön paljon niin pitää käydä vessassa useammin ja jos käyn vessassa useammin niin silloin hanuri saattaa alkaa noitumaan joka johtaa suoraan hirvittävään ahdistukseen jonka kanssa kiemurtelen sitten usean päivän saamatta mitään aikaan. On tässä kyllä ollut se "huono kausi" niin maan makeasti kirjolla että huhhuh. Tämä alkaa kohta olemaan pahempi kuin pari vuotta sitten vaivanneet kiveskivut tai niskakivut, joiden kanssa stressailin. Niskakin vaivasi silloin puolisen vuotta jonka jälkeen meni rauhallisemmaksi. Tämä on vaivannut vähän reilut puoli vuotta, eikä näytä otteita laantumisesta. Kun nyt saisi edes tietää tarkalleen että mitä tämä paska on ja pystyykö sen parantamaan. Sitä varten lääkärit vissiin on keksitty. 

Noh, eteenpäin vain, joko kohti kirkkaampaa tulevaisuutta tai kohti kuoppaa, jommin kummin. Kohti kuoppaa ollaan nyt aina matkalla, mutta että kuinka aikaisin se tulee niin sitä ei kukaan osaa sanoa. Olen kuitenkin oppinut jotenkin nauttimaan nyt niistä hyvistä hetkistä kun ei ahdista. Kuuntelen musiikkia ja katselen luontoa, hengittelen syvään ja hellin niitä pieniä hetkiä päivästä, kun kaikki tuntuu olevan edes puoliksi okei. Nähdään taas sitten kun tulee jotain sanottavaa. Pakko sanoa että saamattomuus on ollut toinen nimeni niin pitkään että alkaa sekin tympimään.

Yritän hakea töitä, siis oikeasti yritän. Pistän hakemuksia sinne sun tänne ja vielä tuonnekin, mutta mitään mistään ei kuulu. Ei sähköpostia, ei tekstiviestiä tai kirjekyyhkyä saati puhelua tule, jotta tietäisin olisiko onni ottanut onkeensa ja saisin jotain töitä kesäksi. Sitten vain istumaan työvoimatoimistoon pöydän taakse jossa ihmiset eivät edes kehtaa tulla kasvokkain puhumaan kanssani vaan pitää keskustella jonkun kuppaisen webbikamera-keskustelun kautta jossa on aivan helvetisti ongelmia. Ääni kaikuu ja pätkii, siinä sitten katselet kun kaksi tätiä päättää sinun elämääsi koskevista asioista surkealla nettiyhteydellä sumeiden kameroiden lävitse. Ihan helvetin upeaa.

Painonpudotus on nyt ollut katkolla pari viikkoa, ei ole löytynyt jaksamista siihen hommaan. Paise persuuksissakin on vain siellä, se ei lähde pois, se ei vaivaa mutta se ei lähde pois. Kääntyilen sängyssä öisin kun joka puolelta pommittaa jokin asia mikä ahdistaa, enkä tiedä mitä helvettiä minä teen, menekö lääkäriin vai hyppäänkö sillalta. Noh, ei se auta kuin tarpoa eteenpäin miten jalat kantaa elleivät katkea.