Noh, se tähdenlento postinjakajana loppui lyhyeen. En yksinkertaisesti pysty käsittämään millä epäpyhällä hengellä jotkut ihmiset tuota jaksavat tehdä. Nostan hattua kaikille mainoslehtien jakajille, nyt minäkin ymmärrän mitä te käytte läpi. Tässä pieni otanto siitä mitä keskiviikko toi tullessaan:

Tiistai-iltana kävin kotirapussani kuikuilemassa, huomasin valtavan määrän postia tulleen jo silloin. Otin pakan mukaani ja lähdin lajittelemaan. Aloin illansuussa tekemään hommia yhdeksän aikoihin, ja hanskat heitin nurkkaan puolen yön jälkeen. Nukkumassa kävin ja heräsin, jonka jälkeen join kahvit ja jatkoin urakkaa. Se urakka ei sitten loppunutkaan ihan heti. Sain apua monelta taholta, isältäni, pikkuveljiltäni, mutta silti, vaikka painoimme työtä lähes tauotta, olimme saaneet pakat jaettavaan kuntoon vasta lähempänä viittä. Melkein 11 tuntia siis olin käyttänyt pelkkään mainosten lajitteluun, ja olin jo siinä vaiheessa niin puhki ja katki, ettei mitään. Tässä vaiheessa tunsin myös niskaan hiipivän flunssan, sillä pitkään jatkunut stressi isosta työmäärästä kolhi joka suunnasta.

Onneksi kultainen auttavainen kaverini lähti mukaan jakoreissulle, ja auttoi raskaimmissa osuuksissa, en itse olisi jaksanut sitten mitenkään. Tästä hommasta me kahdestaan selvisimme niin, että urakka oli valmis puoli yhdeksältä. Aikaisemmin olin jo soittanut paikan päälle ja sanonut, että kiitos kokemuksesta, mutta tämä on viimeinen työpäiväni. Olin niin poikki, etten edes muista koska viimeksi olin. Samalla naureskelin mielessäni, että tämä urakka pitäisi tehdä 4 kertaa kuussa plus toinen päivä toiset 4 kertaa kuussa, ja saisin tästä työstä reippaasti alle 200 euroa. Ei tämä ollut sen arvoista.

Tämän kaiken jälkeen alkoi samana iltana tapahtua kummia. Korvalehti turposi ja jäykistyi, korvan alle nousi järkyttävä paise ja  koko kakun kruunasi korkea kuume. Ei muuta kuin aamutuimaan lääkärin pakeille. Lääkäri tutki sitten kopan ja totesi, että hän epäilee korvalehden ruusua. Sain kahden viikon antibiootit sekä monia muita lääkkeit tähän päälle. Nyt istun tässä puoli päätä turvoksissa, vedän särkylääkkeitä kun jomottaa korvaa ja sen alustaa niin mojovasti ettei toista. Ensiksi jalka, nyt sitten tämä,mitäköhän seuraavaksi? Kaverillekin sanoin, että pitäisiköhän lähteä jo katsomaan arkkua kun ei tiedä mitä pirua seuraavan nurkan takaa eteen hyppää.

Paino tippunut siitä huolimatta hyvin, peukkua ylös kun saatiin uusi puntarikin nyt! Nyt vain lepoa, lääkkeitä, lepoa ja toivotaan että ei mene montaa päivää että vasen korva on taas saman kokoinen kuin oikea, eikä kaksi kertaa isompi. Dumbo olisi kateellinen.