No niin, nyt on saavutettu -30 kilon maalitolppa. Alkaa näyttämään ihan kivalta tämän painonpudotuksen osalta, mutta mielenterveys karisee vauhdilla murusina lattialle. Tänään menen psykiatriselle lääkärille puhumaan ahdistuksestani ja ehkä keskustelemaan jostain lääkityksestä. Saapahan nähdä. Kirjoitin "töissä" ollessani premiksen elämälleni. En tiedä mitä "premis" tarkoittaa, mutta tykkään siitä sanasta joten käytän sitä vaikkei se välttämättä oikea sana olekaan. Seuraavassa tekstissä on kirjoitusvirheitä. Se kertoo eräästä sankarista. 

Hei, olen Joni ja olen oman elämäni supersankari. Batman toisin sanottuna. Päivisin olen kuin kuka tahansa työtön nuori. Puhun ihmisille, hymyilen, nauran, kerron vitsejä ja niinedelleen. Heti omaan lepakkoluolaan päästyäni vaihdan kuitenkin välittömästi vaatteet ja minusta tulee supersankaripersoonani. Vaatteiden vaihtamisella tarkoitan housujen pois heittämistä ja supersankaripersoonani on totaalinen vitun luuseri. Kapteeni Luuseri.

 

En edes tiedä mistä aloittaisin kertomaan missä kaikessa on tullut mentyä metsään. Ensinnäkään en pidä sosiaalisista tilanteista sitten pätkän vertaa. En karta niitä ja pystyn kyllä olemaan paikalla, mutta en viihdy siellä. Se on vähän kuin sunnuntaikirkko joillekin ihmisille. Se on pakollinen paha. Esitän sosiaalista ja olen helvetin hyvä puhumaan, enkä edes liioittele. Pystyn selittämään ummet ja lammet tuosta vain. Lisäksi omaan todella hyvän nippelitiedon pankin jota kartutan jatkuvasti.

 

Vaikka ulospäin olenkin hyväpuheinen, hauska tyyppi jota on joku fiksuksikin joskus sanottu, minua ei voisi kiinnostaa se tuon taivaallista. Haluan vain kotiin mahdollisimman äkkiä. Kodilla en meinaa tosin omaa itsemurhayksiötäni vaan vanhempieni taloa, jonka suojissa tunnen oloni edes osittain turvalliseksi. En pysty olemaan omassa kämpässäni kahta päivää putkeen yksin ilman että seinät tulevat rytisten päälle. En kaipaa edes puheseuraa, kaipaan vain taustahälinää mitä ihmiset sekä kotieläimet ympärille tuovat. Joskus tuntuu että elämäni on kuin paha tinnitus korvassa joka on pakko vaientaa sillä että radio on jatkuvasti päällä. Jos jäät yksin sen kanssa, tulet äkkiä hulluksi.

 

On minulla unelmia mutta olen liian peloissani tavoitellakseni niitä. Haluaisin istua kämpilläni syyssateen tai lumisateen raivotessa ulkona ja poltella pilveä ja olla kerrankin ei-ahdistunut, mutta olen liian nössö hankkiakseni ollenkaan kontakteja jotta pystyisin tämän toteuttamaan. En uskalla edes hankkia sitä saamarin kryptovaluuttaa ja tilata mitään suoraan postiluukkuuni. Toisaalta ajattelen että ehkei asia ole minulle sitten niin tärkeä, koska jos olisi niin enkö hankkisi sitten pilveä keinolla millä hyvänsä? En tiedä. Sen sijaan istun kotona ja katselen aiheesta videoita sekä dokumentteja haaveillen että ehkä joku päivä Suomessa saisin käydä hakemassa jostain puodista muutaman valmiiksi käärityn jointin. Tai että saisin lääkekannabista ahdistukseeni. Enkä nyt tarkoita että kämpillä pilven polttaminen olisi haaveeni. Se ei ole haaveeni. Haaveeni on elää elämää ilman kipua ja ahdistusta, olla normaali. Haluan käydä normaaleissa töissä, tienata vähän ja elää yksinkertaista elämää josta nautin.

 

Rakastan videopelejä ja haluan pelata niitä, rakastan musiikkia, kirjoittamista… En uskalla vain tehdä enää mitään niistä. Paitsi pelata videopelejä, sitä uskallan tehdä, paljon. Varsinkin siksi koska se radio hiljentää kyllä tinnituksen erinomaisesti.

 

Ahdistuksesta puheenollen, kerroinko jo että se on osa elämääni joka päivä? Elän tunti kerrallaan enkä ole varma riittääkö sekään. Luulen että omistan jonkin pienen hyperkondrian, tai jos se sen nimi nyt oli. Tämä tila oli sellainen jossa jokainen muutos terveydentilassa aiheuttaa lähes paniikinomaisen tilan. En edes tiedä miksi välitän hengestäni niin paljoa että jaksan vaivautua ahdistumaan joka-ikisestä asiasta. Se on syöpä kunnes toisin todetaan, ja rintakehässä olevat oudot tunteet ovat aina sydänkohtaus. Sairastan tällä hetkellä kolmea eri syöpää yhtä aikaa, olen saanut viimeisen puolen vuoden aikana ainakin kymmenen sydänkohtausta sekä muutaman aivohalvauksen. Tai ainakin olen näinä hetkinä ollut siitä ihan saatanan varma.

 

Kerroinko jo muuten siitä että aina kun puhelin soi, se aiheuttaa sydämen rytmiähiriöitä? Siitä on jo seitsemän vuotta kun työpaikkani kiinteistöhuollon hommissa päättyi. Päivystimme isoja tuulimyllyjä pitkin petäjää, jotka välillä lakkasivat toimimasta. Homma oli simppeli, mene sinne, soita tyypille joka ohjaa etänä näitä myllyjä, paina nappia, poistu. Mutta siinä oli kymmenen muutakin asiaa mukana, kuten autolla ajaminen jonnekin hevon kuuseen, pilkkopimeään metsään keskelle ei-mitään. Puhelu tuli joskus keskellä yötä ja silloin oli vain vedettävä vaatteet niskaan ja lähdettävä. Ei auttanut että kärsin pimeänpelosta, masennuksesta sekä siitä että juuri vähän aikaa sitten pitkäaikainen parisuhde kihlatun kanssa oli päättynyt, ja jonka olin päättänyt jättää käsittelemättä ja tehdä sen sijaan niin paljon töitä kuin pystyn.

 

Loppuunpalamisen jälkeen minulle on jäänyt takaraivoon suunnaton kammo puhelinta kohtaan. Tuntuu että alkaisin mieluummin tehtailemaan itsemurhaa raastinraudalla kuin soittaisin jollekulle tuntemattomalle. Puhelin kun soi niin hetken aikaa katson pelonsekaisin tuntein että tunnistanko soittajan vai en. Oikeastaan silläkään ei ole mitään väliä, jos soittaja on joku muu kuin perheenjäsen niin en haluaisi vastata. Vastaan kuitenkin, en nauti siitä, mutta vastaan.

 

Sain siivottua keittiöni ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Olen hitusen ylpeä asiasta. Tosin tiedän että kohta se on taas samanlainen joten miksi vaivaudun?

 

Siinäpä elämäni aika lailla on tällä hetkellä. Voisin olla täysi raunio, istua kotona ja käyttää päihteitä ja olla vielä vähän enemmän stereotyyppinen työtön luuseri, mutta olen liian luuseri ollakseni edes sitä. Sen sijaan olen jotain välivaiheesta joka on lamaantunut kokonaan silkasta elämänpelosta. Ajatus huolien hukuttamisesta alkoholiin olisi ihana ajatus, mutta olen liian peloissani juodakseni edes kahtena päivänä putkeen. En juo edes kahtena peräkkäisenä viikonloppuna. Ehkä en juo siksi että alkoholi aiheuttaa minussa niin valtavan ahdistuksen seuraavana päivänä, että en pysty mihinkään.

 

Toisaalta mitä minä suojelen? Ketä varten minä tätä säästän? Voisin vain painua turpeeseen mutta jostain syystä räpiköin vielä pinnalla kuin odottaen että asiat muuttuvat johonkin suuntaan, että yhtäkkiä heräisin aamulla mallikansalaisena, saisin työpaikan, hankkisin vaimon, kolme lasta, kultaisen noutajan sekä omakotitalon. Tällä hetkellä tosin olen onnellinen jos saisin hankittua edes uuden kahvinkeittimen sillä vanhan keittämä alkaa maistumaan jo paskalle. Taitaa johtua siitä etten ole puhdistanut sitä noin ikään kuin ikinä.

 

Tämän kirjoittamisen aikana olen haluanut poistaa tämän tekstin kolmesti, mutta en poista sitä sittenkään vaan jätän sen näin. Jos luet tätä niin nyt tunnet salaisen identiteettini, Kapteeni Luuseri pelastaa jälleen päivän.