Onpas siitä aikaa kun viimeksi kirjoittelin. Nyt kuitenkin löysin jostain pienen määrän energiaa ja päätin näin aamupuhteiksi kailottaa kuulumisia. Ensimmäiseksi pitää sanoa että kaikki on hyvin. Lääkäri teki Indiana Jonesit sisuskaluilleni ja totesi ettei hän näe että täällä olisi mikään vialla. Uutinen oli hyvä, uutinen oli ”hyvä”. Hyvä juttu siinä oli se, ettei mitään ollut vialla, ”hyvä” juttu oli se, ettei tullut suoraa diagnoosia. Sain vain diagnoosin pukamaärtymiselle johon hoitokeinona ruokavalio ja aika.

Noh, nyt on kuitenkin olo kepeämpi koska enää ei mielen perukoilla kummittele ajatus kuolemansairaudesta tai mistään muustakaan sen sellaisesta. Paino alkaa kohta olemaan kaksinumeroinen, mikä sekin on plussaa. Hankin itseleni aktiivisuusrannekkeen ja aloin pitämään ruokapäiväkirjaa, koska paino on lakannut tulemasta alas kilon viikkovauhtia. Lisäksi ahdistuksen helpottaessa olen alkanut muistamaan kuinka kivaa syöminen oli, joten sitä pitää vähän toppuutella tässä näin aluksi, jottei mennä taas ojasta allikkoon.

Toivon olevani ennen 27 syntymäpäivääni alle 100 kilon keijukainen. Tai en toivo, vaan tavoittelen ja pyrin sinne. Nyt kun minulla on hitusen enemmän energiaa ja voimia, tunnen pystyväni taas keskittymään itseeni. Tietenkin jostain takaraivosta kuiskii ajatus siitä kuinka yhteiskunta haluaisi että suoristaisin jo selkäni, menisin töihin ja alkaisin tuottamaan veroja. Olen pettymys yhteiskunnalle, tiedän, mutta tämä on minun elämäni, ja nyt minä olen tärkeämpi. Jos en nyt pistä itseäni etusijalle, kuka pistää? Kuolinvuoteellani tulen muistamaan sitten ne päätökset jota nyt tein, ja juuri nyt tämä tuntuu oikealta päätökseltä.

Peace out, Farout kuittaa, kiittää ja pyytää anteeksi. Nähdään taas kun tulee jotain mielen päälle mitä kertoa.