Jaa se meni sitten hävyttömän pitkä aika, että sain uudestaan kirjoitettua tänne. Noh, se varmasti johtuu siitä, että vuoden alussa tuli ihan kaikille ihmisille paljon uutta mietittävää. Ensinnä tuli kolmannen maailmansodan uhka, sitten kun se unohdettiin eikä alettukaan rähisemään kunnolla, niin korona hyppäsi niskaan ja pisti monien ihmisten arjen ihan uusiksi.

Työt loppuivat tosiaan vuoden vaihteessa, ja nyt on oltu taas semmoiset 9 kuukautta työttömänä. Tosin liiton rahoilla joten ei tee edes tiukkaa. Työpaikasta lähti pari muutakin, ja työntekijäpula vaivasi, mutta silti kaupunki ei halunnut palkata minua enää. Olivat saaneet sopivasti käytettyä nyt sen pitkäaikaistyöttömän ihmisen palkkatuen, joten nyt ei enää kelpaakaan. Noh, ehkä sitten joskus taas. Tällä hetkellä arki kuluu lähinnä taistellessa oudon keuhkotaudin kanssa, joka on vaivannut kolmisen kuukautta. Koronaa se tuskin on, koska testeissä kävin, mutta saattaa ollakin, ja nämä ovat jälkioireita. Olo on ahdistunut monta kertaa päivässä. Soitin lääkärillekin asiasta, ja se sanoi että kyse voi olla somaattisista oireista, saa nähdä. Jos tämä ei tästä ala helpottamaan, niin pakko lähteä uudestaan lääkärille ja vaatia jotain tutkimuksia. Taas vaihteeksi. Jännä että minulla on aina päällä jokin asia, jota pitää tutkia ja huitoa. Muistatteko sen häntäluuhomman? Se ei ollutkaan mikään. Se merkittiin kroonistuneeksi häntäluun kivuksi, ja lääkkeeksi sain venytyksiä. Jippii.

Häntäluu ei enää vaivaa, mutta nyt tämä hengityshomma vaivaa, aina jokin vaivaa, ja voisipa joskus olla jokin asia vaivaamatta. Ehkä pitää vain päättää ettei vaivaa, mutta kun unohtaa hengittää jatkuvasti niin se ärsyttää. Lisäksi ahdistus ei ole kiva, tämä on noidankehä, jossa tanssii noitia, minä sekä pari muuta. 

Vuosi lähenee loppuaan, saa nähdä. Laihdutuksen kanssa olen aika jämähtänyt, välillä saa kiinni, välillä ote kirpoaa, varsinkin kun olo huononee, niin silloin ei jaksa keskittyä ruokailuunkaan. Kävin lukemassa taas vaihteeksi vanhoja blogejani, olin niin intoa ja tarmoa täynnä joskus. Toivottavasti pääsen siihen mielentilaan taas joku päivä. Kohta on jo 30 vuotta mittarissa, hävyttömän monta vuotta tästä kokonaisuudesta olen viettänyt märehtiässä asioita, joille ei nyt vain voi mitään. Pitäisi uskaltaa elää, eikä vain istua paikoillaan ja odottaa kuolemaa, joka vääjäämättömästi meitä jokaista odottaa. Tarvitsen opettajan elämälle.