tiistai, 18. joulukuu 2018

Vuosi vaihtuu, housut ei

Jaha, tässä taas... Joko on mennyt miltei puoli vuotta viime päivityksestä? Ai helvetti, että aika lentää. Noh, eli päivitystä tähän vähän omasta elämäntilanteesta:

Kivut eivät ole lakanneet täysin, ne ovat rauhoittuneet, mutta eivät lakanneet. Niskat ovat vielä lähes päivittäin kipeät, mutta olen oppinut olemaan niiden kanssa, päiviä ilman kipuja on, mutta ne ovat harvakseltaan. Häntäluu edelleen kipeä, istun edelleen donitsilla. Ensi vuoden puolella uudestaan lääkäriin kysymään, että joko nyt saa enemmän hoitoa ja tutkimusta, kun on ollut vuoden putkeen häntäluun alue kuin lasinsiruilla istuessa. 

Paino on noussut... Se on vain noussut. En ole osannut käsitellä tunteitani muuta kuin syömällä holtittomasti. En ole oppinut elämään lähes päivittäisen kivun kanssa muuta kuin syömällä ahdistukseeni. Josko tästä tämän saisi korjattua, ehkä... tai sitten nähdään taas miltei 140 kiloisena, siihen on tosin vielä yli 30 kiloa matkaa, mutta kyllä se sieltä tulee, kun ei välitä mistään.

Sitten positiivisia uutisia, olen saanut töitä tuettuna toimintana. Ensi vuoden puolella pitäisi alkaa, olisi miltei vuosi duunia. Se on kivaa. Tunteja ei ole mitenkään älyttömiä määriä, mutta onpahan jotain tekemistä ja saa ajatuksia pois paskemmasta. Muuten yleinen olo on suhteellisen vaihteleva, välillä jaksaa uskoa tulevaan, välillä taas toivoo salamaa taivaalta. Kyllä tässä mennään. Vuosi alkaa olla kohta loppu, ehkä vuosi 2019 tulee olemaan positiivisempi? Ken tietää, minä en. Toivottavasti en taas havahdu puolen vuoden päästä siihen, että muistan tämän paikan olevan olemassa. 

maanantai, 2. heinäkuu 2018

Heinänuhaista Heinäkuuta

Noniin, täällä taas. Mitäpä minulle kuuluu? Noh, ensimmäisenä pitää sanoa, että kipujen kanssa tilanne on sama, vähän pahempi tosin. Kivut ovat siirtyneet nyt niskaan, niskat ovat olleet kuukauden kaksi todella huonona. Jatkuvasti jomottaa, särkee, pakottaa. Yritän sauvakävellä, venytellä, käytän lämpötyynyä, niskahierontatyynyä, nukkuessa "niskatyynyä"... Että jooh. Noh, kyllä tämä silti jotenkin tässä menee. Välillä on parempia päiviä, välillä tuntuu ettei yksinkertaisesti jaksa. Paino on vähän päässyt nousemaan, jatkuvissa kivuissa oleminen on aiheuttanut sen, että syön siihen ahdistukseen ja stressiin mitä se aiheuttaa. Pitäisi lopettaa ennenkuin karkaa käsistä. Painonnousu johtaisi vain lisääntyviin kipuihin, joka pyörähtäisi äkkiä pois hyppysistä.

Pelintekokurssi loppui kesäkuun alussa. Sain toteutettua pitkäaikaisen haaveeni, eli oman pelini tekemisen. Olen erittäinkin tyytyväinen tähän lopputulokseen. Nyt saan olla toistaiseksi "kesälomalla". Ihan hyvää vaihtelua oikeastaan. Tosin kunpa nämä kivut loppuisivat, niin voisi nauttiakin lomasta. Olen aika väsynyt jo. Tälläkin hetkellä niskat tuntuvat tosi rasittuneilta, ei tahdo pystyä olemaan paikallaan, pitää taivutella ja käännellä päätä jatkuvasti pakonomaisesti. Noh... Taidan tästä lähteä hieromaan niskoja, sitten keksin jotain millä saan päivän kulumaan jotta pääsen taas nukkumaan. Välillä yötkin menee valvoessa, mutta toistaiseksi olen saanut yöt nukuttua, mistä olen iloinen. Päivät tuntuvat vielä pidemmiltä jos olet nukkunut koiranunta. 

Katsotaan paremmalla aikaa, vanhan viisauden mukaan kärsin tästä paskasta 2-6 kuukautta, jonka jälkeen kipu vaeltaa jonnekin muualle. 

tiistai, 10. huhtikuu 2018

Suklaamonnin päiväkirja

"Joko se on Huhtikuu?" huudahti Taneli ja samalla pudotti lattialle tertun rypäleitä, jotka pyörivät vinhasti pöytien ja sohvan alle, kuin tietäen että kohta ne syödään. 

Joo, huhtikuuta pukkaa ja olen taas ollut kirjoittamatta tänne muutamaan kuukauteen. Ei ole ollut oikein inspiraatiota, koska elämässä ei ole oikein tapahtunut mitään erikoisia muutoksia. Tilanne on aikalailla sama; Taistelen edelleen kipujen kanssa, välillä viettäen parempia päiviä ja välillä huonompia päiviä. Tämä päivä on ollut aika huono. Vatsa ollut jostain syystä pari päivää kovana ja nyt hanuri tuntuu vähintäänkin epämiellyttävältä. Mutta kyllä se tästä. Leuat tahtoivat alkaa myös prakaamaan vastaan, huomasin tuossa että stressin ja ahdistuksen alla puren hampaitani yhteen tiukasti öisin, ja siitä johtuen vietin pari unetonta yötä uskomattomien leukakipujen kanssa. Nyt ne alkavat olla jotenkuten hallinnassa, mutta kuten arvata saattaa, tästäkin kehkeyty sitten pidempi vaiva kuin vain pari päivää kestävä jomotus. 

Hankin itselleni hammastuet ja ajattelin että näillä mennään nyt vähän aikaa. Voi että. Yksi iso asia on se, että muutan tässä piakkoin. Vanhempani lähtevät livohkaan omasta kämpästään ja muuttavat yksikerroksiseen asuntoon, ihan niinkuin noin varalle, koska tulevaisuudessa ei välttämättä jalka enää nouse niin hyvin että pääsee helposti ravaamaan rappusia. Minä muutan sinne sitten velipoikien kanssa ja me maksamme asuntoa pois. Sinällään hyvä asia että meille on sitten hamaassa tulevaisuudessas kaksi omakotitaloa tulossa, että eipä tarvitse sentään välttämättä omaa alkaa lainalla ostamaan. Erittäin hyvä, ettenkö sanoisi. 

Painon kanssa olen nyt alle sadan kilon keijukainen. Nyt on vähän nesteet koholla koska kävin kaverin luona pääkaupunkiseudulla tuossa yksi viikonloppu, mutta silti nyt voidaan sanoa että alle sata niin että jysähtää. Tästä on suunta vain alaspäin, odottaen innolla sitä päivää kun vaaka näyttää alle 90, ensimmäistä kertaa sitten yläasteen. 

Muuta en osaa oikein sanoa että mitä on tapa- Ai niin! Lähden maanantaina pelintekokurssille. Olen aika innoissani asiasta, sillä saan ilmaisohjelmaan ensiarvoisen tärkeää opetusta ja pääsen tekemään sitä mistä olen haaveillut. Tämä ehkä poikii itsellekin uuden vapaa-ajan harrastuksen jota duunailla paremman puutteessa. Vaikka välillä olenki kipeä kuin siunattu, niin kyllä näin elämänmuutosten ja tulevien asioiden kantilta asiat menevät parempaan suuntaan. Ehkä tulevaisuudessa on vähemmän kipuja ja sittenhän olen vain räpiköinyt pahemmankin sopan kanssa eteenpäin, joten helpompaa vain luvassa. Se auttaa jaksamaan, ja musiikki myös, musiikki on tärkeää. 

Toivottavasti teille tulee hyvä kesä, itse odotan että kesästä tulee kohtalainen. Aion liikkua, lenkkeillä ja hölkätäkin meinasin alkaa, koska nyt polvet alkavat kestämään oman painon. Että ei muuta kuin kohti kesää mennään, ja näkyillään taas sitten kun tulee puhti jotain kirjoittaa! Toivottavasti nyt pikemmin kuin näin kolmen kuukauden välein. 

Ps. Mikähän tämän paikan algoritmi oikein on? Vaikken ole tänne kirjoittanut kuukausiin niin nyt näkyi että oli pari päivää käynyt useampi kymmenen ihmistä lukemassa blogiani. Nastaa jos jotakuta kiinnostaa pieni elämäni. 

tiistai, 16. tammikuu 2018

Tammikuun tenhot

Onpas siitä aikaa kun viimeksi kirjoittelin. Nyt kuitenkin löysin jostain pienen määrän energiaa ja päätin näin aamupuhteiksi kailottaa kuulumisia. Ensimmäiseksi pitää sanoa että kaikki on hyvin. Lääkäri teki Indiana Jonesit sisuskaluilleni ja totesi ettei hän näe että täällä olisi mikään vialla. Uutinen oli hyvä, uutinen oli ”hyvä”. Hyvä juttu siinä oli se, ettei mitään ollut vialla, ”hyvä” juttu oli se, ettei tullut suoraa diagnoosia. Sain vain diagnoosin pukamaärtymiselle johon hoitokeinona ruokavalio ja aika.

Noh, nyt on kuitenkin olo kepeämpi koska enää ei mielen perukoilla kummittele ajatus kuolemansairaudesta tai mistään muustakaan sen sellaisesta. Paino alkaa kohta olemaan kaksinumeroinen, mikä sekin on plussaa. Hankin itseleni aktiivisuusrannekkeen ja aloin pitämään ruokapäiväkirjaa, koska paino on lakannut tulemasta alas kilon viikkovauhtia. Lisäksi ahdistuksen helpottaessa olen alkanut muistamaan kuinka kivaa syöminen oli, joten sitä pitää vähän toppuutella tässä näin aluksi, jottei mennä taas ojasta allikkoon.

Toivon olevani ennen 27 syntymäpäivääni alle 100 kilon keijukainen. Tai en toivo, vaan tavoittelen ja pyrin sinne. Nyt kun minulla on hitusen enemmän energiaa ja voimia, tunnen pystyväni taas keskittymään itseeni. Tietenkin jostain takaraivosta kuiskii ajatus siitä kuinka yhteiskunta haluaisi että suoristaisin jo selkäni, menisin töihin ja alkaisin tuottamaan veroja. Olen pettymys yhteiskunnalle, tiedän, mutta tämä on minun elämäni, ja nyt minä olen tärkeämpi. Jos en nyt pistä itseäni etusijalle, kuka pistää? Kuolinvuoteellani tulen muistamaan sitten ne päätökset jota nyt tein, ja juuri nyt tämä tuntuu oikealta päätökseltä.

Peace out, Farout kuittaa, kiittää ja pyytää anteeksi. Nähdään taas kun tulee jotain mielen päälle mitä kertoa.

tiistai, 14. marraskuu 2017

Elämäni premis

No niin, nyt on saavutettu -30 kilon maalitolppa. Alkaa näyttämään ihan kivalta tämän painonpudotuksen osalta, mutta mielenterveys karisee vauhdilla murusina lattialle. Tänään menen psykiatriselle lääkärille puhumaan ahdistuksestani ja ehkä keskustelemaan jostain lääkityksestä. Saapahan nähdä. Kirjoitin "töissä" ollessani premiksen elämälleni. En tiedä mitä "premis" tarkoittaa, mutta tykkään siitä sanasta joten käytän sitä vaikkei se välttämättä oikea sana olekaan. Seuraavassa tekstissä on kirjoitusvirheitä. Se kertoo eräästä sankarista. 

Hei, olen Joni ja olen oman elämäni supersankari. Batman toisin sanottuna. Päivisin olen kuin kuka tahansa työtön nuori. Puhun ihmisille, hymyilen, nauran, kerron vitsejä ja niinedelleen. Heti omaan lepakkoluolaan päästyäni vaihdan kuitenkin välittömästi vaatteet ja minusta tulee supersankaripersoonani. Vaatteiden vaihtamisella tarkoitan housujen pois heittämistä ja supersankaripersoonani on totaalinen vitun luuseri. Kapteeni Luuseri.

 

En edes tiedä mistä aloittaisin kertomaan missä kaikessa on tullut mentyä metsään. Ensinnäkään en pidä sosiaalisista tilanteista sitten pätkän vertaa. En karta niitä ja pystyn kyllä olemaan paikalla, mutta en viihdy siellä. Se on vähän kuin sunnuntaikirkko joillekin ihmisille. Se on pakollinen paha. Esitän sosiaalista ja olen helvetin hyvä puhumaan, enkä edes liioittele. Pystyn selittämään ummet ja lammet tuosta vain. Lisäksi omaan todella hyvän nippelitiedon pankin jota kartutan jatkuvasti.

 

Vaikka ulospäin olenkin hyväpuheinen, hauska tyyppi jota on joku fiksuksikin joskus sanottu, minua ei voisi kiinnostaa se tuon taivaallista. Haluan vain kotiin mahdollisimman äkkiä. Kodilla en meinaa tosin omaa itsemurhayksiötäni vaan vanhempieni taloa, jonka suojissa tunnen oloni edes osittain turvalliseksi. En pysty olemaan omassa kämpässäni kahta päivää putkeen yksin ilman että seinät tulevat rytisten päälle. En kaipaa edes puheseuraa, kaipaan vain taustahälinää mitä ihmiset sekä kotieläimet ympärille tuovat. Joskus tuntuu että elämäni on kuin paha tinnitus korvassa joka on pakko vaientaa sillä että radio on jatkuvasti päällä. Jos jäät yksin sen kanssa, tulet äkkiä hulluksi.

 

On minulla unelmia mutta olen liian peloissani tavoitellakseni niitä. Haluaisin istua kämpilläni syyssateen tai lumisateen raivotessa ulkona ja poltella pilveä ja olla kerrankin ei-ahdistunut, mutta olen liian nössö hankkiakseni ollenkaan kontakteja jotta pystyisin tämän toteuttamaan. En uskalla edes hankkia sitä saamarin kryptovaluuttaa ja tilata mitään suoraan postiluukkuuni. Toisaalta ajattelen että ehkei asia ole minulle sitten niin tärkeä, koska jos olisi niin enkö hankkisi sitten pilveä keinolla millä hyvänsä? En tiedä. Sen sijaan istun kotona ja katselen aiheesta videoita sekä dokumentteja haaveillen että ehkä joku päivä Suomessa saisin käydä hakemassa jostain puodista muutaman valmiiksi käärityn jointin. Tai että saisin lääkekannabista ahdistukseeni. Enkä nyt tarkoita että kämpillä pilven polttaminen olisi haaveeni. Se ei ole haaveeni. Haaveeni on elää elämää ilman kipua ja ahdistusta, olla normaali. Haluan käydä normaaleissa töissä, tienata vähän ja elää yksinkertaista elämää josta nautin.

 

Rakastan videopelejä ja haluan pelata niitä, rakastan musiikkia, kirjoittamista… En uskalla vain tehdä enää mitään niistä. Paitsi pelata videopelejä, sitä uskallan tehdä, paljon. Varsinkin siksi koska se radio hiljentää kyllä tinnituksen erinomaisesti.

 

Ahdistuksesta puheenollen, kerroinko jo että se on osa elämääni joka päivä? Elän tunti kerrallaan enkä ole varma riittääkö sekään. Luulen että omistan jonkin pienen hyperkondrian, tai jos se sen nimi nyt oli. Tämä tila oli sellainen jossa jokainen muutos terveydentilassa aiheuttaa lähes paniikinomaisen tilan. En edes tiedä miksi välitän hengestäni niin paljoa että jaksan vaivautua ahdistumaan joka-ikisestä asiasta. Se on syöpä kunnes toisin todetaan, ja rintakehässä olevat oudot tunteet ovat aina sydänkohtaus. Sairastan tällä hetkellä kolmea eri syöpää yhtä aikaa, olen saanut viimeisen puolen vuoden aikana ainakin kymmenen sydänkohtausta sekä muutaman aivohalvauksen. Tai ainakin olen näinä hetkinä ollut siitä ihan saatanan varma.

 

Kerroinko jo muuten siitä että aina kun puhelin soi, se aiheuttaa sydämen rytmiähiriöitä? Siitä on jo seitsemän vuotta kun työpaikkani kiinteistöhuollon hommissa päättyi. Päivystimme isoja tuulimyllyjä pitkin petäjää, jotka välillä lakkasivat toimimasta. Homma oli simppeli, mene sinne, soita tyypille joka ohjaa etänä näitä myllyjä, paina nappia, poistu. Mutta siinä oli kymmenen muutakin asiaa mukana, kuten autolla ajaminen jonnekin hevon kuuseen, pilkkopimeään metsään keskelle ei-mitään. Puhelu tuli joskus keskellä yötä ja silloin oli vain vedettävä vaatteet niskaan ja lähdettävä. Ei auttanut että kärsin pimeänpelosta, masennuksesta sekä siitä että juuri vähän aikaa sitten pitkäaikainen parisuhde kihlatun kanssa oli päättynyt, ja jonka olin päättänyt jättää käsittelemättä ja tehdä sen sijaan niin paljon töitä kuin pystyn.

 

Loppuunpalamisen jälkeen minulle on jäänyt takaraivoon suunnaton kammo puhelinta kohtaan. Tuntuu että alkaisin mieluummin tehtailemaan itsemurhaa raastinraudalla kuin soittaisin jollekulle tuntemattomalle. Puhelin kun soi niin hetken aikaa katson pelonsekaisin tuntein että tunnistanko soittajan vai en. Oikeastaan silläkään ei ole mitään väliä, jos soittaja on joku muu kuin perheenjäsen niin en haluaisi vastata. Vastaan kuitenkin, en nauti siitä, mutta vastaan.

 

Sain siivottua keittiöni ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Olen hitusen ylpeä asiasta. Tosin tiedän että kohta se on taas samanlainen joten miksi vaivaudun?

 

Siinäpä elämäni aika lailla on tällä hetkellä. Voisin olla täysi raunio, istua kotona ja käyttää päihteitä ja olla vielä vähän enemmän stereotyyppinen työtön luuseri, mutta olen liian luuseri ollakseni edes sitä. Sen sijaan olen jotain välivaiheesta joka on lamaantunut kokonaan silkasta elämänpelosta. Ajatus huolien hukuttamisesta alkoholiin olisi ihana ajatus, mutta olen liian peloissani juodakseni edes kahtena päivänä putkeen. En juo edes kahtena peräkkäisenä viikonloppuna. Ehkä en juo siksi että alkoholi aiheuttaa minussa niin valtavan ahdistuksen seuraavana päivänä, että en pysty mihinkään.

 

Toisaalta mitä minä suojelen? Ketä varten minä tätä säästän? Voisin vain painua turpeeseen mutta jostain syystä räpiköin vielä pinnalla kuin odottaen että asiat muuttuvat johonkin suuntaan, että yhtäkkiä heräisin aamulla mallikansalaisena, saisin työpaikan, hankkisin vaimon, kolme lasta, kultaisen noutajan sekä omakotitalon. Tällä hetkellä tosin olen onnellinen jos saisin hankittua edes uuden kahvinkeittimen sillä vanhan keittämä alkaa maistumaan jo paskalle. Taitaa johtua siitä etten ole puhdistanut sitä noin ikään kuin ikinä.

 

Tämän kirjoittamisen aikana olen haluanut poistaa tämän tekstin kolmesti, mutta en poista sitä sittenkään vaan jätän sen näin. Jos luet tätä niin nyt tunnet salaisen identiteettini, Kapteeni Luuseri pelastaa jälleen päivän.