Tiedätkö sen tunteen, kun jokin sarja loppuu ja sen myötä sinusta tuntuu että niin loppuu myös elämäsi tarkoitus? Entä sen kun tiedät varsin hyvin että tunnin päästä et enää ajattele asiaa, ja löydät itsesi internetistä lukemassa kuinka joku loukkaantui koska fiktiivisellä videopelihahmolla oli liian isot tissit ja/tai liian vähän vaatteita? Tai kuinka Facebookissa joku niistä sisällönpuutteesta kärsivistä äideistä pisti taas sen päivän kolmannen kuvan sinappikoneestaan, jolla yrittää täyttää jotain tyhjiötä elämässään? Joskus istun tässä koneella vain ja mietin että miksi näin tapahtuu... Enkä puhu nyt yh-äitien (henkisesti tai oikeasti) statussymbolilapsista, vaan sarjojen katsomisesta. Ovatko sarjat vain niin hyviä ja hahmot samaistuttavia että niihin jää ikään kuin kiinni? Vai onko kyse siitä että oma elämäni on niin tapahtumaköyhää ja nuivettunuta, että pakeneminen jonnekin fiktiivisen sarjan maisemiin elävöittää sitä edes hetkellisesti, ja kun se tulee vihdoin päätökseen niin pitää taas jälleen kerran katsoa peiliin ja todeta että postin kolahtaminen itsemurhayksiösi lattialle on päiväsi jännittävin tapahtuma? Istun jännäkakka housuissa tietokonetuolillani odottamassa kuinka työhönsä kyrpiintynyt postimies tipauttaa minulle laskun tai Aku-Ankan. Siitä on jo puolitoista vuotta kun kielsin mainosten jakelemisen joten sekin väheni hersyvää jännitystä elämästäni yli puolella.

Ajattelin myös että ehkä kirjoittaisin kirjan... Yläpuolella oleva teksti saattaa hyvinkin päätyä sinne. En pidä arkea paljon arvossa, koska siitä on tullut lähinnä suorittamista johon sisältyy sängystä nouseminen ja nukahtaminen uudestaan. Tänään mietin myös että jokin valvomotyö olisi kiva, joka perustuisi yötyöhön. Yövartija tai vastaava, joka istuisi monitorien edessä vain miettimässä että naapurin koira tuskin antaa nukkua kelo kuusi aamulla. Nyt vedän naamaani rahkan ja kohta lähden nukkuman, katson sitten huomenaamulla että mitä tuhoja olen saanut painolleni aikaan, vaikka koen tosin että minulla on mennyt laihdutuksen kanssa hyvin, sorrun ikuiseen pessimismiin.