Huomaan että viime kirjoituksestani alkaa olla jo aikaa ihan maltillisesti. Onko ongelmat kaikonneet? Eivät vahingossakaan, ne ovat vain muuttaneet muotoaan. Paise perseessä ei enää vaivaa, mutta siihen on tullut kaikkea muuta mukavaa lisäksi. Tällä hetkellä nautin kortisonikuuria tulehduksen ehkäisemiseksi, sekä omaan vieläkin samat paskat vaivat mitä toukokuussa kirjoittelin. En tiedä mitä tehdä kun puoli vuotta jo tästä kärsinyt eikä vieläkään ole niinsanotusti helpottanut. Vetää vain mielen niin matalaksi aika-ajoin, kun joka päivä ahdistaa kipujen takia. 

Olen nyt ollut siellä kuntouttavassa työtoiminnassakin yli 3 kuukautta. Tarkoitus olisi jatkaa siellä ainakin ensi vuoden alkuun asti, koska eipä siinä mitään häviäkään. Se on ollut kuitenkin suhteellisen kohtuullista hommaa, ei ole kiire, ei patisteta ja saan tehdä sitä mitä osaan. Siellä päivä menee jos on mennäkseen. Samalla tietenkin kamppailen ahdistuksen sekä kipujen kanssa, laukon lääkäriltä fysioterapeutille ja sieltä mielenterveysosastolle juttelemaan. On tämäkin yhtä juhlaa. 

Yksi hyvä puoli tässä ahdistuksessa on kuitenkin ollut, nimittäin paino alitti 110 kilon rajan viime perjantaina. Jostain syystä tosin olen senkin saanut käännettyä ahdistuksen puolelle, mutta sen sentään ymmärrän että en syö paljoa joten paino tippuu kyllä. Se minkä takia en syö on se, että jos syön paljon niin pitää käydä vessassa useammin ja jos käyn vessassa useammin niin silloin hanuri saattaa alkaa noitumaan joka johtaa suoraan hirvittävään ahdistukseen jonka kanssa kiemurtelen sitten usean päivän saamatta mitään aikaan. On tässä kyllä ollut se "huono kausi" niin maan makeasti kirjolla että huhhuh. Tämä alkaa kohta olemaan pahempi kuin pari vuotta sitten vaivanneet kiveskivut tai niskakivut, joiden kanssa stressailin. Niskakin vaivasi silloin puolisen vuotta jonka jälkeen meni rauhallisemmaksi. Tämä on vaivannut vähän reilut puoli vuotta, eikä näytä otteita laantumisesta. Kun nyt saisi edes tietää tarkalleen että mitä tämä paska on ja pystyykö sen parantamaan. Sitä varten lääkärit vissiin on keksitty. 

Noh, eteenpäin vain, joko kohti kirkkaampaa tulevaisuutta tai kohti kuoppaa, jommin kummin. Kohti kuoppaa ollaan nyt aina matkalla, mutta että kuinka aikaisin se tulee niin sitä ei kukaan osaa sanoa. Olen kuitenkin oppinut jotenkin nauttimaan nyt niistä hyvistä hetkistä kun ei ahdista. Kuuntelen musiikkia ja katselen luontoa, hengittelen syvään ja hellin niitä pieniä hetkiä päivästä, kun kaikki tuntuu olevan edes puoliksi okei. Nähdään taas sitten kun tulee jotain sanottavaa. Pakko sanoa että saamattomuus on ollut toinen nimeni niin pitkään että alkaa sekin tympimään.